Epätoivon ja ahdistuksen tunteita

Tällä viikolla on koettu epätoivon ja ahdistuksen tunteita. Maanantaina tuli koulupäätökset ja kuten pahoin pelkäsimme, meidän Joona ei pääse meidän lähimpään kouluun ekaluokalle vaikka puhutaankin termein "lähikoulu". Koulu näkyy meidän pihasta ja matka on todella turvallinen, ei yhtään autotien ylitystä. Oletettiin automaattisesti että pääsee siskon kanssa samaan kouluun, mutta 2006 syntyneiden ikäluokka on niin suuri ja asutus laajentunut täälläpäin, ettei kouluun kerta kaikkiaan mahdu. Lisäksi tulee vain kaksi ekaa luokkaa kun aikaisempina vuosina on ollut kolme ja varmaan jatkossakin tulee olemaan kolme, ei vain juuri tänä vuonna. No, ei paljon mieltä lämmitä. Mua ihan fyysisesti oksetti koko alkuviikko kun ajattelinkin asiaa. Pieni ekaluokkalainen tästä moninkertaisesti pidemmän matkan kulkemaan, kolmen autotien ylitys, huoh! Varmaan monta sydämentykytystä tiedossa. Ollaan laitettu jo menemään haku toissijaiseen koulupaikkaan, mutta niin on varmasti moni muukin saman kohtalon kokenut tästä meidän läheltä tehnyt tai tulee tekemään. Kaikki ei vaan voi mahtua... Pakko kai hyväksyä tosiasiat, ei tässä mitään ihmettä taida tapahtua vaikka sitä kovasti toivottaiskin. Kummipoika on myös saman tilanteen edessä, yritetään me äidit sit tukea toinen toisiamme tässä tilanteessa ja ainakin vaatia poikia samalle luokalle. Saas nähdä, Joona oli itse sitä mieltä ettei halua iltapäiväkerhoon ja asia oli minullekin ok, koska koulusta on niin lyhyt matka kotiin. Mutta nyt kun koulu ei olekaan tuo meidän lähin koulu, niin voi olla että iltapäiväkerho olisi parempi vaihtoehto, jos sinne paikka saataisiin. Vielä pitää muutama kuukausi odotella päätöksiä toissijaisesta koulupaikasta, siihen asti on pieni hiven toivoa, mutta vain hyvin pieni :( Joona itse toivoisi kovasti pääsevänsä tuohon lähelle, mutta pakkohan se on psyykata poikaa siihen, että kauemmas joutuu. Camilla oli jo kovasti huolissaan ja sanoi tämän kuultuaan että kai me taistellaan ja yritetään saada Joona samaan kouluun. Sanoi myös, että jännittää niin kovasti tätä asiaa ettei pysty keskittymään omaan koulunkäyntiin. Toivottavasti saatiin rauhoiteltua isosiskokin ettei tämä nyt ihan maailmanloppu kuitenkaan ole ja koulu pitää hoitaa. Ei ole siskon asia murehtia tätä asiaa, eiköhän me vanhemmat hoideta se... Tuntuu ettei päättäjät tajua miten suuri vaikutus perheisiin on tällaisilla asioilla. Ekaluokkalainen on vielä niin pieni kulkemaan pitkää matkaa. Ymmärränhän mie toki, että tilat on rajalliset ja kun ei mahdu niin ei mahdu. Ymmärränhän mie senkin, että johonkin se raja on vedettävä, niinkuin ylemmältä taholta vastattiin. Se raja menee just meidän takametsässä. Mut kun se omalle kohdalle sattuu, niin se sattuu sydämeen. Se on niin pienestä joskus kiinni ;(